Kauttuan ruukki 1689

Historiaa on sekä lyhyttä että pitkää, tapahtumia muutamien hetkien, päivien tai vuosien aikana, ja sitten pitkiä ajanjaksoja, joiden aikana tapahtuu vain vähän muutoksia, vaikka jotakin tapahtuu koko ajan. Itselleni Kauttuan ruukki on sellainen ikuinen, tai pitkän historian asia, vaikka siinäkin on omat käännekohtansa. Tässä ankkuroin sen yhteen kiinnekohtaansa eli aloitukseen, vuoteen 1689. Vuosiluku on minulla hyvin muistissa, koska itse olin armeijassa vuonna 1989, jolloin Ruukin 300-vuotisjuhlia vietettiin, ja menin samana vuonna naimisiinkin. Se oli vielä aikaa, jolloin ruukin neljäs omistajasuku, Ahlströmit, hallitsivat Kauttuaa.

Ruotsin suurvaltakaudella rauta oli merkittävä vaurauden lähde. Se perustui Roslagenin hyvälaatuiseen rautamalmiin, jota jalostettiin takkiraudaksi, siitä kankiraudaksi ja lopulta työkaluiksi, nauloiksi ja aseiksi. Prosessi edellytti rautamalmin lisäksi puuhiiltä, vesivoimaa ja osaavia ammattilaisia. Näistä hiili ja vesivoima olivat rajoittavia tekijöitä, koska sekä malmi että työvoima olivat liikkuvia tekijöitä. Ruukin perustamisen kannalta myös suhdeverkko ja sukulaiset olivat tärkeitä, koska raudantuotantoa valvoi ja ohjasi Vuorikollegio, jossa suomalaiset aateliset olivat hyvissä asemissa.

Lorenz Creutz nuoremmalla oli kaikkea, mitä tarvittiin ruukin perustamiseksi Kauttualle: metsää, koskioikeuksia, suhteita ja kokemusta. Sekä hän että hänen isänsä Lorenz Creutz vanhempi  olivat toimineet Vuorikollegion johdossa, minkä vuoksi alan toimijat olivat hänelle tuttuja. Kauttuan ruukki ei myöskään ollut ensimmäinen, jonka hän perusti, vaan hänellä oli jo 1682 perustettu Koskenkylän ja 1686 perustettu Teijon ruukki hallussaan. Metsää hänellä oli vaimonsa Ebba Flemingin peruina Yläneen kartanon mailla Pyhäjärven toisessa päässä, ja kartanoon kuului myös Kauttuankosken myllyoikeuksia, jotka oli muutettavissa ruukin tarvitsemiksi vasarapajan oikeuksiksi kunhan myllyn veroja vastaava summa maksettiin kruunulle. Niinpä Lorenz Creutz sai vuonna 1689 oikeuden ruukin perustamiseksi Kauttuankoskeen. Masuunia Kauttualle ei pystytetty, vaan ruukissa jatkojalostettiin Teijon ruukin tuottamaa takkirautaa.

Lorenz Creutzin ja Ebba Flemingin poika Claes Creutz peri Kauttuan isänsä jälkeen, mutta panttasi tämän kustantaakseen osallistumisensa Suureen Pohjan sotaan, jossa sitten kaatuikin Frauenstadtissa 17.7.1704. Ruukki siirtyi tämän seurauksena Timmeille, sitten Falckeille ja lopulta Ahlströmille. Vaikka ruukin toiminta loppuikin, jatkuvat sen teolliset perinteet edelleen.

Vuosi 1802

 

 

Vuosi 1802 on minulle merkityksellinen jo lapsuusvuosien perusteella. Silloin katselin usein Kauttuan Klubin, ruukinkartanon, pääoven yläpuolelle maalattua vuosilukua, joka kertoi mahtirakennuksen rakennusvuoden. Kartanortakennus, silloin vielä ilman matalampia sivusiipiään, rakennettiin Gabriel von Bonsdorffin, Kakskerran Brinkhallin isännän ja Turun Akatemian professorin, myötävaikutuksella silloin muodikkaaseen uusklassiseen tyyliin. Aika oli Kauttuan ruukissa muutenkin käänteentekevä, kun ruukinpatruuna Johan Parmen Timmin kuoltua 1801 Anders Falck avioitui tämän tyttären Agatha Eleonoran kanssa ja alkoi johtaa ruukin toimintaa. Uusi päärakennus sopi juhlistamaan uutta aikaa Kauttualla.

 



 

 



Sama vuosi, 1802, tulee vastaan myös Suomen Talousseuran arkistossa, kun tutkin perunanviljelyn edistämistä Suomessa. Tuona vuonna Seura lähetti kyselyn pitäjiin perunanviljelyn tilasta kunkin pitäjässä ja niistä toimista, joilla Seura voisi edistää perunanviljelyä kullakin paikkakunnalla. Tämän seurauksena arkistoon kertyi kattava läpileikkaus perunanviljelystä, mutta myös esimerkiksi yhteiskuntasuhteista ja elinkeinoista koko Suomen alueella. Tämä antaa mielenkiintoisen materiaalin yksityiskohtaiseen tarkasteluun pitäjien, herraskartanoiden, talojen ja torppien tasolla.

Vuosi 1802 on muutenkin mielenkiintoinen sekä Suomen että Suomen Talousseuran kannalta. Vuonna 1797 perustetun Talousseuran toiminta oli siihen mennessä saavuttanut tietyn vakiintuneisuuden asteen, mutta alkuaikojen innostustakin oli vielä mukana. Aiemmin pienessä mittakaavassa kokeiltu hanke perunanviljelyn edistämiseksi lähti toden teolla liikkeelle koko valtakunnanosan alueella, ensimmäiset oikeat isorokkorokotteet annettiin ja seuran jäsenet ideoivat uudenlaista opetustoimintaa rahvaan lapsille. Koko Suomen osalta aika on mielenkiintoinen, jälkiviisaasti, koska tulevaa kohtaloa saatettiin vain aavistella, mutta säätyläistön aktiivisuus viittasi selvään käsitykseen Suomen erityisasemasta valtakunnassa. Vuosi 1802 on tavallaan tavallinen vuosi Suomen historiassa, mutta kuitenkin erityinen.

Isälinjani

Lähden blogin aluksi jäsentelemään vanhoja ajatelmiani ja kirjoitelmanpohjia uuteen alustaan. Yksi tärkeimmistä jo vuosituhannen alkupuolelta mukana seuranneita miellekarttoja on isälinjani keskiajan lopulta näihin päiviin. Tämä on minulle jo sinällään mielenkiintoinen, mutta se liittyy lopulta moneen muuhun ajatelmaan, joista myöhemmin lisää. Tässä kuvaan sukulinjan nopeasti ja nostan lyhyesti muutamia mielenkiintoisimpia henkilöitä.

Isäni ja hänen veljensä muistivat tiedon Ananiaksesta, joka oli tullut Laviaan "kaukaaiästä" ja oli Frans Iivarin, heidän isänsä isä. Maakunta-arkistossa sitten selvisi, että Ananias Matinpoika olikin tullut Kankaanpäästä, Kouran Nevanpään torpan nuorempi poika. Tästä isälinjani alkoikin selvitä nopeasti: Ananiaksen isä oli Kouran torppari Matti Mikonpoika ja isoisä Mikko Matinpoika, joka oli perustanut torppansa Isonevalle, Kärjen talon nuorimmainen poika. Tästä pääsinkin kiinni isäntäluetteloihin ja Kärjen ja Päivikkeen taloihin Kankaanpäässä ja lopulta Mouhijärvelle Nekan taloon Mouhijärven Tupurlassa ja sen ensimmäiseen tunnettuun isäntään, Per Tupuriin vuoden 1540 maakirjassa. Isälinjani kulkee siis kolmen talon ja kolmen torpan kautta, kolmessa pitäjässä.

Ensimmäinen esi-isäni on siis Per Tupuri, Mouhijärven talonhaltijaluettelon ja Satakunnan keskiajan henkilöhakemiston ensimmäinen Nekan talon isäntä. Perin sukunimi on erityisen mielenkiintoinen: Kylän nimi on Tupurla, mutta siellä ei ole Tupuri-nimistä taloa noissa lähteissä. Perin pojan nimi onkin jo Neka. Mistä tämä Tupuri tuli nimeksi?

Seuraava erityisen mielenkiintoinen on Simo Paavonpoika Neka, joka tuli Päivikkeen vävyksi ja isännäksi 1656 Kankaanpäähän isoveljen jäädessä Nekan isännäksi. Välimatka Mouhijärveltä Kankaanpäähän tuntuu vain melko pitkältä. Miten Simo päätyi sinne?

Simo Nekasta mieslinja Päivikkeellä jatkui vuoteen 1800 asti, mutta talon nuorempi poika Heikki Heikinpoika, Simon pojanpoika, asettui vuonna 1728 saman kylän autioituneeseen Kärjen taloon, jossa isäntänä vuoteen 1763 asti. Sama mieslinja jatkaa Kärjessä vuoteen 1820 asti, mutta Mikko Matinpoika alkaakin torppariksi ja meidän isälinja jatkui hänen kauttaan, Isonevalla ja sitten Nevanpäässä. Edelleen on mielenkiintoista, miten Nevanpään torpan poika Ananias työskentelee renkinä ja työmiehenä eri taloissa, selviää nälkävuosista ja asettuu Laviaan.

Vasarakirveskansasta, geeneistä ja sukututkimuksesta

Alun perin kiinnostuin vasarakirveskansasta, nuorakeraamisesta kulttuurista, kun kirjoitin tarinaa uudisasutuksesta ja kansojen leviämisestä. Kokonaisen kulttuurikompleksin nopea levittäytyminen koko Itämeren ympäristöön tuntui sinällään jo kiehtovalta, mutta arkeologien sille antamat merkitykset suomalaisen kielen kehittymiseen vetosivat uteliaisuuteen. Voisiko se oikeasti olla näin? Mitä näyttöjä siitä on?

Varhaisen asutushistorian selvittäminen pohjautui arkeologiseen aineistoon, jota asutuksen jatkuvuusteoriaa kehitellessä yhdistettiin kielitieteen tuloksiin. Alkuperäisen jatkuvuusteorian syntyaikoihin genetiikan mahdollisuudet olivat vähäisiä, eikä niistä ollut kyseenalaistamaan, mutta ei varsinaisesti tukemaankaan arkeologisia löytöjä selittäviä teorioita. Ne tulivat yleiseen tietoisuuteen kunnolla vasta vuonna 2002, kun Brian Sykes julkaisi menestysteoksen, "Seven Daughters of Eve", "Eevan seitsemän tytärtä", joka kuvaa lähinnä eurooppalaisten äitilinjojen syntyä ja levittäytymistä.  Tämä oli lähellä ominta alaani, joten kiinnostuin sen tuomista mahdollisuuksista.

 

Äitilinjan mitokondrio-DNA:n osalta oli selvää, että suomalaiset kuuluvat eurooppalaiseen perimään, joka kattaa valtaosan Euroopasta Uralille saakka. Isälinjojen Y-kromosomin puolesta taas väestö jakaantuu pääosin kahtia niin, että "germaanisille" alueille ominainen I1a on selkeästi vallitsevana läntisissä osissa ja varsinkin Satakunnassa, kun taas itäinen suomalaisugrilaiseenkin genetiikkaan yhdistettävä N-haploryhmä on vallitsevana itäisessä Suomessa. Nämä viittaavat selkeästi väestön tulosuuntiin ja kahdesta suunnasta tulleen väestön osittaiseen sekoittumiseen Suomessa. Tämän merkitystä jatkuvuusteorialle on vielä arvioitava, mutta asutushistoriaan se antaa tärkeitä johtolankoja.

Kiinnostus genetiikan mahdollisuuksiin johti myös siihen, että tutkitutin itseltäni sekä Y-kromosomin että mitokondriaalisen DNA:n. Y-kromosomi antoikin selkeän tuloksen siitä, että kuulun läntiseen I1a-haplotyyppiin, ja lähimmät "geenisukulaiset" löytyvät Pirkanmaalta, johon myös oma isälinjani on johdettavissa Mouhijärvelle, Tupurlan kylään siellä 1540-luvulla asuneeseen Per Tupuriin. Kylä on vielä suomalaisen oikeuden kyliä, jotka maksoivat keskiaikana verot rukiina, ja siis vanhaa asutuskerrostumaa, jonka juuret juontavat esikristilliselle ajalle. Itse haluan pitää kiinni jatkuvuusteoriasta vähintään rautakaudesta asti, omien geenieni perusteella.

Ensimmäinen, jossa kerron kaikesta

Valkoisen paperin kirous: mistä aloittaisin? Aloitan siis näin, kiroamalla valkoista paperia ja sitten päästämällä vapaalle. Vapaalle päästäminen onkin tämän antoisimpia puolia, koska blogissani on tarkoitus päästää vapaalle, koska olen kiinnostunut niin monesta; liian monesta. Luonnontieteistä jo koulutukseni puolesta, historiasta harrastuksena ja muodollisenkin koulutuksen kautta, erätaidoista ja luonnosta harrastuksena ja taas koulutuksenkin kautta ja yrittämisestä lähinnä omasta kokemuksesta. Olen myös kerennyt kokea kaikkea muutakin, kun olen jo puolet elämästä elänyt, tai enemmänkin, jos huonosti käy.

 

Luonnossa minua kiinnostaa eniten pienimmät järjestelmät, solujen toiminta ja evoluutio. Toisaalta taas ekosysteemien muokkautuminen sellaisiksi kuin ne nyt ovat ja tulevaisuudessa kehittyvät ... ja kaikkea siltä väliltä. Jonkin verran katson sitä myös historiantutkijan näkökulmasta ja tutkimusotteella, mutta myös systeemien kautta. Tuskin maltan odottaa, että pääsen niistä kirjoittamaan.

 

Historiassa minulla on joitakin lempikohteita. Yliopistolla opiskelen Suomen ja aikaisemmin Pohjoismaiden historiaa. Erityisesti olen kiinnostunut varhaismodernista  ajasta suunnilleen Isonvihan ajasta aina Nälkävuosiin, mutta erityisenä vuosilukuna vuodesta 1802. Joskus ajattelin, että tästä voisi tulla jopa väitöskirjan otsikko: "1802: mitä silloin, sitä ennen ja sen jälkeen". Harrastuksena olenkin sitten ollut kiinnostunut monenlaisesta muustakin: vasarakirveskansasta kiinnostuin vuosituhannen alkupuolella arkeologisen kielipolitiikan perusteella, Pelagioksesta ja Augustinuksesta ja Rooman valtakunnan loppuajoista rippikouluajan muistojen perusteella, Pyhästä Birgitasta elämänkokemukseenkin liittyen, kataareista ystävän yllytyksestä, sukututkimuksesta ja suomalaisten kylien varhaishistoriasta osittain geenitutkimuksen perusteella. Erityinen historian kuuma peruna minulla on peruna ja sen viljelyn edistäminen 1800-luvun alun Suomessa.

 

Nykyajassa harrastan some-keskustelua sekä maailmanpolitiikasta että ajankohtaisista suomalaisista tapahtumista. Historiantutkijana sitä on hyvä peilata myös menneeseen ja tällä hetkellä ajankohtaiselta tuntuu Hattujen ja Myssyjen seikkailut 1700-luvun Ruotsissa. Nämäkin ovat kiinnostukseni kohteena niin palannen siihenkin, sekä historiana että nykyajan pohdintana.

 

Tulevaisuutta on helpointa käsittää dystopioiden kautta, kun käy läpi asioita, jotka saattavat mennä pieleen. Toisaalta tarkoituksenmukaisempaa olisi lähteä katsomaan sitä, millä tavalla asiat etenevät parhain päin ja mitä niille voisi tehdä. Se on myös yksi blogini tavoite.