Alun perin kiinnostuin vasarakirveskansasta, nuorakeraamisesta kulttuurista, kun kirjoitin tarinaa uudisasutuksesta ja kansojen leviämisestä. Kokonaisen kulttuurikompleksin nopea levittäytyminen koko Itämeren ympäristöön tuntui sinällään jo kiehtovalta, mutta arkeologien sille antamat merkitykset suomalaisen kielen kehittymiseen vetosivat uteliaisuuteen. Voisiko se oikeasti olla näin? Mitä näyttöjä siitä on?
Varhaisen asutushistorian selvittäminen pohjautui arkeologiseen aineistoon, jota asutuksen jatkuvuusteoriaa kehitellessä yhdistettiin kielitieteen tuloksiin. Alkuperäisen jatkuvuusteorian syntyaikoihin genetiikan mahdollisuudet olivat vähäisiä, eikä niistä ollut kyseenalaistamaan, mutta ei varsinaisesti tukemaankaan arkeologisia löytöjä selittäviä teorioita. Ne tulivat yleiseen tietoisuuteen kunnolla vasta vuonna 2002, kun Brian Sykes julkaisi menestysteoksen, "Seven Daughters of Eve", "Eevan seitsemän tytärtä", joka kuvaa lähinnä eurooppalaisten äitilinjojen syntyä ja levittäytymistä. Tämä oli lähellä ominta alaani, joten kiinnostuin sen tuomista mahdollisuuksista.
Kiinnostus genetiikan mahdollisuuksiin johti myös siihen, että tutkitutin itseltäni sekä Y-kromosomin että mitokondriaalisen DNA:n. Y-kromosomi antoikin selkeän tuloksen siitä, että kuulun läntiseen I1a-haplotyyppiin, ja lähimmät "geenisukulaiset" löytyvät Pirkanmaalta, johon myös oma isälinjani on johdettavissa Mouhijärvelle, Tupurlan kylään siellä 1540-luvulla asuneeseen Per Tupuriin. Kylä on vielä suomalaisen oikeuden kyliä, jotka maksoivat keskiaikana verot rukiina, ja siis vanhaa asutuskerrostumaa, jonka juuret juontavat esikristilliselle ajalle. Itse haluan pitää kiinni jatkuvuusteoriasta vähintään rautakaudesta asti, omien geenieni perusteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti