Hyvin yksinkertaisia ajatuksia talouskasvusta, mutta yritän kuitenkin. Olen kuullut vahvaa retoriikkaa siitä, miten talouskasvu johtaa hyvinvointiin ja on välttämätön hyvinvoinnin kasvattamiseksi. Sitten olen tottunut myös kuulemaan uutisia siitä, kuinka korkea talouskasvu kulloinkin on ja mitä sen ennustetaan olevan. Ja taantumasta ja lamasta, jos talouskasvua ei synnykään, vaan lukemat ovat pakkasen puolella. Sitten edelleen kuulee puhetta velkaelvyttämisestä ja noususuhdanteista ja tulevasta lamasta. Sitten katselin kuvaa Suomen bruttokansantuotteen kehityksestä, sitten samaa kuvaa Euroopasta.
OECD:n kuvaaja Suomesta näyttää lujan nousun vuodesta noin 2000 vuoteen 2008 eli suureen romahdukseen aluksi Yhdysvaltojen finanssisektorin jouduttua vapauden kurimukseen ja sitten koko maailman. Euroopan kuvaaja on liikuttavan samanlainen paitsi että siitä puuttuu 1990-luvun alun notkahdus, joka meillä oli suurelta osin kotikutoinen, mutta osaltaan myös seurausta Neuvostoliiton kaatumisesta ja Idänkaupan romahduksesta.
Varsinainen huomioitava asia on, että 2008 alkaen bruttokansantuote on kyllä heilunut jonkinlaisen suhdannesyklin mukaan, mutta kymmenen vuoden ajan kuitenkin lopulta junnannut paikoillaan. Kysymys on, missä määrin yleensä on tarkoituksenmukaista rakentaa yhteiskunnan raameja talouskasvun varaan. Joudutaanko siinä vain sarjaan pettymyksiä ja niitä edeltäneitä ja seuraavia kiihtymyksen aikoja? Toisaalta voi miettiä, mikä oikeasti kasvattaisi taloutta ja millaiselle talouskasvulle olisi oikeasti kysyntää. Onko talouden kasvaminen itseisarvo? Ja sitten välähdys jostakin menneisyydestä: kouluajoista muistan, että ei puhuttu talouskasvusta vaan suhdanteista, vaikka nyt jälkeenpäin ajateltuna 1970- ja 1980-lukujen on täytynyt olla oikeasti talouskasvun aikaa, koska yhä monimutkaisempia tarpeita pystyttiin tyydyttämään. Olisiko nykyään parempi alkaa taas puhua suhdanteista kuin talouskasvusta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti