Valter Lang: Homo Fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria. SKS 2020
Kirjan muoto on mielenkiintoinen. Tarton yliopiston Historian ja arkeologian laitoksen professori kirjoittaa sen tyylipuhtaaseen opinnäytetyön kaavaan. Ja vahva väitöskirjahan se on. Se yhdistää paljon (tekisi mieli sanoa kaiken, mutta se olisi kai liikaa) siitä tietämyksestä, joka on käytettävissä itämerensuomalaisten alkujuurien, etnogeneesin, ratkaisemiseksi ja yhdistää sen noin neljälläsadalla sivulla johdonmukaiseksi ja uskottavaksi kuvaksi, joka kiteyttää ne ajatukset, jotka varsinkin kielitieteen kautta ovat nousseet esille ja jotka kaatavat aikaisempaa, lähinnä arkeologiseen ajatteluun nojannutta, mielikuvaa itämerensuomalaisuuden synnystä. Kirjan hyvin akateeminen muoto palvelee hyvin tarkoitustaan perustella uudenlainen paradigma. Tai ehkä paluuta vanhaan, tarkempana ja paremmilla perusteilla.
Ensimmäisessä ja toisessa luvussa käydään läpi vanhempia ja vähän uudempiakin hypoteesejä itämerensuomalaisten tulosta. Ensimmäisessä luvussa ajoituksen varhaistumista niin, että pian ajanlaskun alun jälkeen tapahtuneesta tulosta siirrytään ajatukseen ajanlaskun alkua edeltäneestä tulosta, sitten ajatukseen siitä, että itämerensuomalaiset olisivat tulleet viimeistään tyypillisen kampakeramiikan kulttuuriryhmän mukana, ja jopa ajatukseen siitä, että itämerensuomalaisten esi-isät olisivat olleet Fennoskandian ensimmäisiä asuttajia. Toisessa luvussa sitten tullaan 2000-luvulla käytyyn keskusteluun arkeologian, kielitieteen ja genetiikan kesken ja tarpeeseen palauttaa tulo myöhempään vaiheeseen, varsinkin kielitieteen varsin perusteltujen näkemysten pohjalta.
Kolmannessa luvussa Lang käsittelee teoreettisia pohdintoja siitä, miten arkeologian löydöt on tulkittavissa kansojen liikkeiden ja pysyvyyden kannalta ja mitä näistä voidaan sanoa. Seuraavissa luvuissa käykin läpi arkeologisia löytöjä lähinnä Viron kannalta, mutta sitoen ne lähiympäristöön: Suomeen, Venäjälle, laajemmin Baltiaan ja jopa Ruotsin puolelle. Neljännessä luvussa käsitellään varsinaista arkeologian syömähammasta: keramiikkaa, ja viidennessä muita arkeologisia löytöjä ja kohteita kuten linnavuoria ja hautapaikkoja. Nämä ovat tietenkin Langin ominta työtä, koska hän on ollut osallisena hyvin laajasti Viron alueen arkeologisissa kaivauksissa. Varsinkin keramiikan kuvaukset ovat maallikolle hieman raskaita, vaikka kuvitus selventääkin tilannetta. Johtopäätelmät tuntuvat kuitenkin oikeilta ja hyvin perustelluilta ja sopivat teoriakatsauksenkin kanssa yhteen.
Kuudennessa ja seitsemännessä luvussa Lang pääsee esittelemään hypoteesin, joka sitoo arkeologiset havainnot yhteen kielitieteen ja geenitiedon kanssa, ensin itämerensuomalaisen yhtenäisen kulttuurin muodostumisesta viimeisellä ajanlaskua edeltäneellä vuosituhannella ja jälkimmäisessä luvussa sen hajaantumisesta karkeasti ottaen ensimmäisellä ajanlaskun jälkeisellä vuosituhannella. Kuvauksen yksityiskohtaisuus ja johdonmukaisuus on nautittavaa ja uskottavaa, jopa välillä epäilyttävän pitkälle. Helposti siitä ei kuitenkaan löytänyt mitään, millä kyseenalaistaa tai kumota päätelmiä. Arkeologia tukee hyvinkin tarkkoja ajatusrakennelmia kielen muotoutumisesta. Myös paleogenetiikan puolelta tullut (rajallinen) tieto sopii yhteen viimeisellä vuosituhannella tapahtuneen muutoksen kanssa: tältä ajalta löytyvät kalmistoista ensimmäiset suomalaisille tyypilliset haploryhmän N3a Y-kromosomit.
Valter Langin kirja esittelee teorian, jonka mukaan itämerensuomalaisen etnogeneesin muodostuminen tapahtuu nykyisen Viron rannikkoalueella viimeisellä vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua uusien idästä tulleiden ihmis- ja kulttuurivirtojen myötä, ja leviää suunnilleen ajanlaskun alusta alkaen Etelä-Viroon, Viron saarille ja Kuurinmaalle ja Suomen etelärannikolle. Sen varhaisessa vaiheessa kulttuuri liittyy arkeologisesti tarhakalmistoihin, joita leviämisvaiheessa esiintyy myös Suomen ja Ruotsinkin puolella. Malli selittää myös lainasanakerrostumat: indoeurooppalaisesta kantakielestä itäisillä lähtösijoilla, balttilainat reitin varrella sisämaassa ja protogermaaniset lainat Itämeren rannikolla yhteydessä meren kaikilla rannikoilla asustaviin germaanikansoihin.
--
Uusi teoria suomalaisen etnogeneesistä on tervetullut: kahdeksankymmentäluvulta alkaen voimissaan ollut ajatus, jossa "viimeistään tyypillinen kampakeramiikka" olisi merkinnyt suomalaisugrilaisen kielen tuloa nykyisen Suomen ja Viron alueelle, ja vasarakirveskansa olisi jakanut tämän kieliryhmän itämerensuomalaisiin ja saamelaisiin kulttuureihin, on ollut aikansa elänyt jo vuosituhannen vaihteesta alkaen. Valter Lang vastaa haasteeseen hyvin. Tämä kuitenkin tuo mukanaan uusia kysymyksiä ja uutta pohdittavaa. Ensinnäkin on kuvattava suomalaisen kielen leviäminen Suomen puolella, ja heimojen eriytyminen ja kehittyminen. Tämä tulee ehkä jopa yksinkertaisemmaksi, kun aikajänne alkaa ajanlaskun alusta.
Toinen mielenkiintoinen kysymys on, mitä nykyisen Suomen alueella oli itämerensuomalaisen kulttuurin etenemistä ja miten tämä aikaisempi väestö väistyi tai sulautui suomalaisiin siellä, missä siitä ei enää ole jälkiä. Tämä liittyy olennaisesti saamelaiseen etnogeneesiin: koska ja mistä saamelaisten esi-esivanhemmat saapuivat, koska ja missä heistä tuli saamelaisia ja edelleen, mitä tapahtui niille, jotka eivät olleet myöskään saamelaisia. Ja missä ja koska saamelaisten esivanhemmat olivat tekemisissä protogermaanien kanssa niin, että saivat näiltä suomalaisista erillistä lainasanastoa.
Kolmantena tulee kysymys siitä, mitä olivat itämerensuomalaisia edeltäneet kansat Virossa ja Suomen eteläosissa. Millainen on germaanien, baltien ja slaavien etnogeneesi ja jääkö näidenkin varjoon vielä muita, jo täysin hävinneitä ihmisryhmiä kulttuureineen.
Palapelin kokoaminen on entistä jännittävämpää sen jälkeen, kun saa yhden palasen paikoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti