Brasiliasta maissia Yhdysvaltoihin

Reutersin pikku-uutinen, johon kiinnitin huomiota, koska etsin esimerkkejä ruuantuotannon vastoinkäymisistä ja erityisesti ilmastonmuutoksen mahdollisesti aiheuttamista tuhoista. Tekstissä oli kuitenkin niin monta langanpäätä mielenkiintoisiin asioihin, että aloin sitä erikseen perkaamaan.

Varsinainen uutinen oli, että Yhdysvalloissa maissia käyttävä lihateollisuus varautuu huonontuneeseen kotimaiseen saatavuuteen ostamalla maissia Brasiliasta. Yhdysvaltojen maissivyöhykkeen satoa uhkaa nyt suurten jokien tulvat, jotka ovat hidastaneet kylvöjä ja saattavat huomattavasti heikentää satoja. Uutisessa mainittiin myös aikaisemmat huonot vuodet 2012 ja 2013, jolloin Yhdysvaltoihin tuotiin miljoona tonnia brasilialaista maissia, tuolloin kuivuuden vuoksi. Nämä näkyvät myös maissin hintakäyrässä (dollaria/bushell) hinnan kaksinkertaistumisena. Tämä edellyttää varautumista, vaikka varsinaista pulaa maissista ei tulisikaan.

Artikkelissa kuvattiin myös tarkasti Brasilian maissintuotannon tilannetta. Sato-odotukset ovat sadan miljoonan tonnin luokkaa ja siitä vientiin menevää ainakin kolmekymmentä miljoonaa tonnia. Erityisesti mainittiin, että viimevuotisesta sadosta on vielä jäänyt kuusitoista tonnia ylivuotista maissia, joka on hyvä saada liikkeelle, kun muualla tuotantoalueella on huonompi sato. Yhdysvaltojen osuus viennistä oli kuitenkin edellisenä huonona vuotena 2012 vain miljoonan tonnin verran, joten se ei suoraan pelasta tilannetta Brasiliassa ja muualla Etelä-Amerikassa. Se kuitenkin varmasti lisää kysyntää normaalisti yhdysvaltalaista maissia käyttävissä maissa. Erityinen yksityiskohta oli, että Brasiliassa on kypsymässä vuoden toinen sato, soijan jälkeen kylvetty maissi. Tuottopotentiaali on melkoinen.

Edelleen artikkelissa oli mukana kaksi monikansallista yhdysvaltalaista yritystä, Archer Daniels Midland ja Smithfield Foods inc. Molemmat yhtiöt ovat kymmeniä tuhansia ihmisiä työllistäviä elintarvikealan yrityksiä, ADM viljojen, öljyjen ja elintarvikeraaka-aineiden toimittaja ja Smithfield Foods lihantuottaja, jolla on sikataloudessa koko tuotantoketju siitossikaloista teurastamoihin, makkaratehtaisiin ja pakkaamoihin asti. ADM tuottaa tämän uutisen tapauksessa brasilialaisen maissin ja toimittaa sen Smithfield Foodsin tuontisatamaan Yhdysvaltojen itärannalle, jossa yhtiöllä on kapasiteettia viljan vastaanottamiseksi kun kuljetuskustannukset tekevät kotimaisen Keski-Lännestä tulevan viljan kannattamattomaksi. Smithfield Foods osoittautui erityisen mielenkiintoiseksi yritykseksi.

Smithfield Foods (seuraa käännettyä tietoa Wikipediasta) on maailman suurin sianlihantuottaja. Sillä on 500 omaa maatilaa sikojen kasvatukseen ja lisäksi 2000 sopimuskasvattajaa, maailmanlaajuisesti yli viisikymmentätuhatta työntekijää ja liikevaihto 2015 14 miljardia USD. Maata yhtiöllä on 146.000 eekkeriä, eli noin kuusikymmentätuhatta hehtaaria. Vuonna 2013 WH Group, silloin vielä Shuanghui, kiinalainen sianlihantuottaja, osti yrityksen koko osakekannan 4,72 miljardin USD hinnalla.

Pieni uutinen, joka tuo mielenkiintoisella tavalla esille merkittäviä asioita sekä kansainvälisestä elintarviketeollisuudesta että todella suuren mittakaavan elintarvikevirroista ja niiden vasteista ilmaston asettamiin haasteisiin.

   

Talouskasvusta

Hyvin yksinkertaisia ajatuksia talouskasvusta, mutta yritän kuitenkin. Olen kuullut vahvaa retoriikkaa siitä, miten talouskasvu johtaa hyvinvointiin ja on välttämätön hyvinvoinnin kasvattamiseksi. Sitten olen tottunut myös kuulemaan uutisia siitä, kuinka korkea talouskasvu kulloinkin on ja mitä sen ennustetaan olevan. Ja taantumasta ja lamasta, jos talouskasvua ei synnykään, vaan lukemat ovat pakkasen puolella. Sitten edelleen kuulee puhetta velkaelvyttämisestä ja noususuhdanteista ja tulevasta lamasta. Sitten katselin kuvaa Suomen bruttokansantuotteen kehityksestä, sitten samaa kuvaa Euroopasta. 

OECD:n kuvaaja Suomesta näyttää lujan nousun vuodesta noin 2000 vuoteen 2008 eli suureen romahdukseen aluksi Yhdysvaltojen finanssisektorin jouduttua vapauden kurimukseen ja sitten koko maailman. Euroopan kuvaaja on liikuttavan samanlainen paitsi että siitä puuttuu 1990-luvun alun notkahdus, joka meillä oli suurelta osin kotikutoinen, mutta osaltaan myös seurausta Neuvostoliiton kaatumisesta ja Idänkaupan romahduksesta.

 Varsinainen huomioitava asia on, että 2008 alkaen bruttokansantuote on kyllä heilunut jonkinlaisen suhdannesyklin mukaan, mutta kymmenen vuoden ajan kuitenkin lopulta junnannut paikoillaan. Kysymys on, missä määrin yleensä on tarkoituksenmukaista rakentaa yhteiskunnan raameja talouskasvun varaan. Joudutaanko siinä vain sarjaan pettymyksiä ja niitä edeltäneitä ja seuraavia kiihtymyksen aikoja? Toisaalta voi miettiä, mikä oikeasti kasvattaisi taloutta ja millaiselle talouskasvulle olisi oikeasti kysyntää. Onko talouden kasvaminen itseisarvo? Ja sitten välähdys jostakin menneisyydestä: kouluajoista muistan, että ei puhuttu talouskasvusta vaan suhdanteista, vaikka nyt jälkeenpäin ajateltuna 1970- ja 1980-lukujen on täytynyt olla oikeasti talouskasvun aikaa, koska yhä monimutkaisempia tarpeita pystyttiin tyydyttämään. Olisiko nykyään parempi alkaa taas puhua suhdanteista kuin talouskasvusta?